Opettelin tänään soittamaan Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä -kappaleen intron. Se on kai ensimmäinen kappale, jonka jonkin osan olen opetellut soittamaan pelkästään korvakuulolta. Hiukan tosin pistää harmittamaan, etten tykkää kyseisestä kappaleesta – intro vain tuli minulle! Tuskaani ei helpota edes se tosiseikka, että Teemu Brunilalla, tuolla ihanasti naukuvalla The Crashin nokkamiehellä, on ollut näppinsä pelissä kyseisen biisin kanssa. No, ei kai auta valittaa, menen opettelemaan jotain kivempaa.
Julkaistu 27. kesäkuuta 2008 kello 19:32, 3 kommenttia
Edellisessä merkinnässä kerroin keränneeni yhteen kaikkien vanhojen blogieni merkinnät. Pohdin laittaisinko ne tänne esille vai en ja päädyin lopulta siihen, että en. Pieneksi lohdutukseksi arkistot sisältävät nyt kaikki Viaston aikana kirjoittamani merkinnät. Systeemit saattavat olla sisäisten linkkien ja kuvien osalta hiukan rikki, korjailen kunhan jaksan, tämä koneella istuminen on sen verran rankkaa. Kaikki toimii, ainakin se kaikki minkä olen ehtinyt tarkistaa. Yllättävän helppoa. Alapalkista löytyy muuten nykyään arkistomöhkäle, sieltä vain klikkailemaan!
Julkaistu 26. kesäkuuta 2008 kello 16:40, 1 kommentti
Kaivelin tässä eräänä päivänä koneeltani kaikki vanhojen (ja vähän uudempienkin) blogieni tietokannat esiin ja yhdistin ne. Tuloksena noin 500 merkintää vuoden 2005 heinäkuusta tämän vuoden kesäkuuhun, mikä on aika todella paljon tekstiä. Kuten hommaan ryhtyessä arvelin, seassa oli kamala kasa kaikkea epärelevanttia tekstimössöä ja olenkin tässä aina ehtiessäni poistellut kaikista turhimpia merkintöjä. Saatan mahdollisesti yhdistää nuo seulomisestani selvinneet menneet kirjoitukset tähän blogiin, jos mitään älykästä jää jäljelle.
Olen suhteellisen varma, että ei jää. Katsotaan… Mutta on se kyllä jännää sukellella menneisyyteen! Aika karua luettavaa ne enimmäkseen ovat, ei niinkään sisällöllisesti vaan muodon kannalta. Tiedänpähän ainakin, että kehitystä on tapahtunut ja sen, että jos bloggaamisesta ei muuta hyötyä ole, niin ainakin se tekee ihmeitä kirjoitustaidolle. Lisäksi se raastaa hermoja ja aiheuttaa tarpeetonta ahdistusta (niin sille bloggaamista aloittelevalle 15-vuotiaalle Rikulle, kuin tälle nykyiselle 18-vuotiaallekin) mutta onhan niin, ettei mitään saa ilmaiseksi, joten turha valittaa.
Julkaistu 22. kesäkuuta 2008 kello 17:50, 2 kommenttia
Pidän musiikista, lähestulkoon kaikenlaisesta. Minulla on noin 70 levyllistä musiikkia ja niitä varten yksi levyhylly, johon mahtuu noin 60 levyä. Loput kymmenisen kappaletta löytyvät yöpöytäni alaosasta. Lisäksi, vaikka en sitä mielelläni myönnäkään, minulla on vaatekaapissani pieni levykätkö, jossa ovat kaikki lapsuuden hairahdukset, CD-levyt ennen tietynlaista musiikillista heräämistä. Tähän päälle jos isketään vielä tietokoneellani majailevat, pääosin kirjastosta hankitut levyt, joiden seassa on toki myös pari internetistä hankittua levyä, minulla on musiikkia aika paljon.
Ei kuitenkaan tarpeeksi, ei lähellekään. Tälläkin hetkellä minulla on listallani useita bändejä, julkaisuja ja kappaleita joihin pitäisi tutustua. Välillä minusta tuntuu, että luen enemmän musiikkia kuin kuuntelen sitä. Kun joku kertoo minulle jostakin löytämästään bändistä, vastaan usein olevani kuullut siitä, mutta en ole kuullut sitä. Se on hiukan huvittavaa, mutta ei sitten kuitenkaan. Kaikkeen musiikkiin ei vain voi päästä käsiksi, varsinkin nykyään, kun en viitsi enää käyttää internetiä asiassa hyväkseni.
Kuitenkin, koska hyvästä musiikista on kivaa kertoa ja vielä kivempaa kuulla ja huonosta musiikista järkevää varoitella, olen ajatellut alkaa käymään läpi levyhyllyäni, kirjoittelemaan sen sisällöstä hiukan asiapitoisempia merkintöjä. Pelkkä levyarvostelu menee formaattina hiukan ohi siitä mitä haen, haluaisin enemmänkin puhua levyanalyyseista. Levyarvostelut tuppaavat antamaan hiukan liian selkeitä ohjeita siitä, miten levyyn kuuluu suhtautua, kannattaako siitä pitää vai ei ja kuinka järkevä päätös sen ostaminen loppujen lopuksi on. Näiden sijaan haluaisin kuvailla levyä ja kertoa siitä itsestään jättäen päätökset lukijalle itselleen.
Niin sanotussa levyanalyysissakin on kyllä pulmansa: pahoin pelkään niiden venyvän aivan liian pitkiksi. Vaikka asiaan porautuminen onkin kivaa ja siitä runsaasti kirjoittaminen vielä kivempaa, ei se oikein palvele lopulta tarkoitustaan. Varsinkin levyarvosteluissa tämä seikka korostuu, ainakin omien kokemusteni pohjalta – esimerkiksi Rockmusican arvostelut, jotka tosin tasapainottelevat jossakin arvostelun ja analyysin rajoilla, ovat usein täyttä asiaa, mutta yhtä usein myös aivan liian pitkiä. Joskus niihin jaksaa syventyä, usein ei. Vastaavasti taas Imagen alkusivujen lyhyet levytärpit tulee aina luettua kokonaan, eiväthän ne ole kuin vaivaisen kappaleen mittaisia kukin, mutta niihin on saatu mahdutettua vain pääpiirteet.
Muoto on siis vielä hiukan hakusessa, mutta eiköhän se siinä matkalla selkiydy. En vielä tiedä missä järjestyksessä aion käydä levyjen kimppuun. Mitä suurimalla todennäköisyydellä en yhtään missään. Musiikkikokoelmani kun elää koko ajan ja siten ei oikein suostu noudattamaan minkäänlaista kulkujärjestystä, vanhoja poistuu tietystä kohtaa ja uusia tulee toiseen kohtaan. Ajattelin siis käydä levyjen kimppuun sen mukaan mikä milloinkin on soitossa, on nimittäin käsittämättömän hankalaa riipiä tekstiä irti jostain mitä ei edes huvittaisi kuunnella, ellei kyseessä ole sitten jotain mitä rakastaa, tai edes tykkää, vihata.
Minkäänlaista säännöllistä julkaisutahtia näille levyanalyyseille (nyt kun tuota katsoo, jotenkin siinä sanassa on jokin hämärä sointi, josta en oikein pidä, mutta en nyt keksi parempaakaan tähän hätään) en halua luvata, menkööt normaalien merkintöjen lomassa. Viime aikoina olen kuunnellut lähinnä Death Cab for Cutieta, Portisheadia ja Björkiä, joten luvassa on mahdollisesti hehkutusta tunnelmamusiikin mahtavuudesta – tai sitten ei, sen näkee sitten, kun saan potkittua itseni kirjoittamaan jotakin musiikista.
Julkaistu 17. kesäkuuta 2008 kello 22:26, ei kommentteja
En edes tiedä mones kerta tämä on. Minulla on kai jokin vakavaksi luokiteltava ongelma – “suhtautumisvaikeus” olisi kenties sopiva termi – näiden omien blogiviritysteni kanssa. Aloitan aina innoissani, se on kai aivan normaalia, mutta matkan edetessä tapaan ahdistua, kirjoittaminen käy hankalaksi ja arkistot alkavat näyttämään kamalilta kokoelmilta elämäni kamalimpia kirjallisia tuotoksia. Mutta tässä sitä taas ollaan, en uskalla sanoa, että entistä ehompana, mutta ollaanpa kuitenkin.
Olen pohtinut Viaston henkiinherättämistä jo jonkin aikaa, itse asiassa siitä asti kun sen kuolleeksi julistin. Se vain tuntui hiukan ongelmalliselta siinä tilanteessa, olo oli kuin jonkin pyörremyrskyn keskellä, vaikka suurin osa sen myrskyn tuhovoimasta olikin vain pääni sisällä. Pieni julkisuus pisti sekaisin ja siinä sitä oltiin, valtavien (suurimmaksi osin kuviteltujen) paineiden alla tekemässä jotain, mikä tuntui yhtäkkiä niin kovin vastenmieliseltä. Ei auttanut oikein muu kuin pistää pillit pussiin siltä erää ja palata ehkä myöhemmin – vaikkapa neljän kuukauden päästä.
Kokeilen tuolla lyhyellä ajanjaksolla toista lähestymistapaa bloggaamiseen: pyrin kirjoittamaan jotakin joka päivä, yrittäen unohtaa itsekritiikin ja muut kirjoittamista vaikeuttavat tekijät. Aluksi se toimi hyvin, mutta yllättäen sekään ilo ei kauaa kestänyt. Taas puski ahdistus ja harmitus pintaan, olin huonosti toimivan konseptin orja. Päätin sitten lopettaa senkin virityksen, samaan tapaan kuin kaikki muutkin tähän asti.
Alun perinhän, siis joskus nelisen vuotta sitten kun hyppäsin mukaan kelkkaan, bloggaamiseni oli suhteellisen epäsäännöllistä: kirjoitin silloin kun siltä tuntui. Vaikka se kuulostaakin oikein mainiolta lähestymistavalta tähän touhuun, ei se minun kohdallani toiminut. Kävi nimittäin niin, että päivitystahti hidastui hidastumistaan, kunnes laantui kokonaan. Kai se on niin, ettei fiilispohjalta toiminen yksin riitä, pitää olla edes jotain pientä käskevää tekijää mukana.
Siitä lähtien olen sitten noudattanut jotakuinkin kaikissa blogeissani (lukuun ottamatta tietenkin tuota edellä mainitsemaani kummajaista) tahtia 15 merkintää per kuukausi, eli yksi merkintä joka toinen päivä. Se toimii ja sitä yritän tällä kertaa, mutta hiukan eri lähestymistavalla.
En nyt lähde sen tarkemmin kertoilemaan ideoitani koskien tätä Viastoa, joka nyt juuri starttaa, olen nimittäin sen verran taikauskoinen, että pelkään sellaisen toiminnan aiheuttavan hallaa tälle. Joka tapauksessa, uskoisin ideani toimivan ainakin johonkin asti, mikä on toki naurettavan epämääräinen ajallinen ennuste, mutta samalla mukavan laaja – ei paineita. Pitää vain yrittää, taas kerran. Se on kivaa ja sitähän tämän kuuluu ollakin, ymmärtääkseni.
Pitäisi omaksua hiukan rennompi tapa katsoa bloggaamista, niin ei tarvitsisi pelotella ihmisiä pois heti alkupeleissä tällaisella vakavalla sepustuksella, joka loppujen lopuksi on kuitenkin täyttä puppua. Sen kuin vain kirjoittaa, antaa palaa, tekee mitä tekee, kunhan jotain saa aikaiseksi. Siihen tässä pyritään tälläkin kertaa, nyt hiukan erilaisen, suhteellisen laajan, mutta silti rajatun alueen sisällä. Katsotaan mihin päästään, vai päästäänkö minnekään. Että eipä tässä muuta, moi vaan sinullekin.
Julkaistu 15. kesäkuuta 2008 kello 01:56, 7 kommenttia
Turha antaa tämän kitua, kun ei oikein tunnu enää luonnistuvan. Moikka.
Julkaistu 13. helmikuuta 2008 kello 17:21, 5 kommenttia
Minulta kesti kamalan kauan siirtyä iPodin tyylikkäistä, mutta hyvin huonolaatuisista valkoisista kuulokkeista Sonyn vähemmän tyylikkäisiin, mutta monin verroin parempiin mustiin kuulokkeisiin. Tällainen pieni muutos oli hankala, sillä niissä valkoisissa napeissa on sitä jotain: mikään muu ei kerro kanssaihmiselle yhtä selkeästi että hei, tämä jätkä on muodikas ja trendikäs ja äärimmäisen viileä, tällä jätkällä on iPod. Mutta se jokin ei riitä, jos musiikki tulee napeista ulos ohkaisena mössönä.
Joten hiiteen trendikkyys ja muodikkuus ja äärimmäinen viileys, jos se kerta meinaa huonoa kuuntelukokemusta. Ne valkoiset napit ovat nimittäin oikeasti ihan kamalat, ainakin oman soittimeni aikaiset: äänenpaine, basso ja muut tärkeät asiat, joista puhuminen tekee minut hiukan epävarmaksi koska en ehkä täysin ole sisäistänyt niiden merkitystä, loistavat poissaolollaan. Niiden puuttumisen tosin tajusin vasta kun ymmärsin kokeilla kuuntelua muillakin kuulokkeilla.
Koska kokemukseni iPodien kuulokkeista ovat mitä ovat, nämä pöytäkaiuttimet (via) herättävät minussa lievää epäluuloisuutta. 500 kertaa alkuperäisiä isommat? Hui. Mitä jos se tarkoittaa, että myös 500 kertaa alkuperäisiä huonommat? Ei kiitos. Noista kaiuttimista sitä paitsi puuttuu kaikki se trendikkyys ja muodikkuus ja äärimmäinen viileys, joka tekee iPodien kammotuksista niin haluttavat. Eiväthän ne ole edes Applen tuote.
Julkaistu 29. tammikuuta 2008 kello 17:32, ei kommentteja
Lueskelin tuossa äsken historiaa, kylmän sodan aikaisia juttuja ja tulin huomanneeksi, että eräs amerikkalaisten Vietnamin sodassa käyttämä kasvimyrkky oli nimeltään Agent Orange, joka oli Tahrattomassa mielessä Joelin ja Clementinen hiusvärikeskustelussa mainittu hiusväri.
Ei minulla muuta. (Jenkeillä tosin oli myös jännästi U2:ksi nimetty tiedustelukone… Soittaako kelloÄH
Julkaistu 29. tammikuuta 2008 kello 15:45, ei kommentteja
Koska kaiken maailman tumblebloggaajat julkaisevat keskustelujaan, miksen myös minä.
Riku sanoo (16:51):
Voisin syödä jotain & sitten ehkä uppoutua koulujuttuihin
Riku sanoo (16:51):
Rupeen käyttää ja-sanan tilalla &-merkkiä!
Miikapoika sanoo (16:53):
Oon varmaan nyt valmis tän esseen kanssa & ajattelin kysyä & haluaisitko lukea sen. Sit vastaat &tä & & meen hakemaan jonkun alakerrasta lukemaan tän
Julkaistu 28. tammikuuta 2008 kello 17:20, ei kommentteja
Linja-autossa oli täyttä, otin paikan renkaan päältä. Polvet suussa ajattelin että se kuvasi mun yleistä tilannetta hyvin: liike on naurettavan lähellä, mutta en uskalla ottaa siitä kiinni – mahdollisuus saada näpeilleen on liian suuri. Ja aina siinä on jotain tiellä. Ikkunasta näin että pyrytti, maisema oli ollut valkoinen jo onkin aikaa. Hiukset valuivat vettä penkille. Sain tekstiviestin. Luin sen. Nousin linja-autosta seuraavalla pysäkillä, heitin asuntomme avaimet ojaan ja puhelimen perässä. Mene sinä minne haluat, minä kävelen Helsinkiin.
Julkaistu 24. tammikuuta 2008 kello 18:35, ei kommentteja
Viasto on blogi, pieni, sisältää pääosin tekstiä, pyörii WordPressin päällä, ei pidä varkaista. Riku on Viaston ylläpitäjä, sen ulkoasun ja sisällön luoja, harrastaa mm. musiikkia, kirjoittamista, lukemista, rullalautailemista ja intterwebbiä.
Mikäli sinulla on jotain kysyttävää koskien tätä kaikkea (ja miksei jotain muutakin), lähetähän sähköpostia osoitteeseen riku(miukumauku)viasto.net. Sen jälkeen voit vielä pistää peukalot pystyyn ja toivoa, että viestisi pääsee perille.